Työyhteisöjen valmennuksissa ja koulutuksissa nousee säännöllisen epäsäännöllisesti esiin otsikon kysymys. Kysymys on luonnollisesti tärkeä ja merkityksellinen. Töissähän ollaan tekemässä töitä. Kuten aikaisemminkin todettu, kysymykset yhdistävät. Vastausten kanssa onkin sitten toinen juttu.

Työn ja toimintaympäristön muuttuminen haastaa meitä huolella. Rutiinit, työrauha, pysyvyys ja asioiden hallinta perinteisessä merkityksessä lienevät muisto vain. Toistot, suorittaminen ja tehtävien lineaarinen jatkumo siirretään tehokkaampien voimien vastuulle, siis koneiden ja tekoälyn. Mikäli koettaa asettaa tätä liikkuvaa maailmaa pysähtyneeseen kuvaan on auttamatta aina myöhässä. Ja se kuormittaa.

Työ tapahtuu suhteissa ja vuorovaikutuksessa. Perinteisten, lineaaristen ja teollisten silmälasien läpi katsottuna se ei näytä tehokkaalta. Se on suorastaan tehotonta. Mitään ei tapahdu. Se ei ole työtä. Siispä on aiheellista esittää otsikon kysymys.

Miten voisimme uudistaa ajatustamme työstä ja työn tekemisestä? Työ on oppimista ja oppiminen on työtä. Oppiminen on hitauden sietämistä, jolloin tehokkuuden määritelmä muuttuu. Työskentely on suhteita, vuorovaikutusta, liikettä ja oppimista.

Oma huomioni on, että työnohjauksissa tuo kysymys ei nouse. Tulkintani on, että työnohjaus on jo olemassa oleva rakenne, joka mielletään luontevasti oppimiseen ja oppimaan oppimiseen. Se on työtä.

Siksi työnohjaus kannattaa. Aina.

Miksi vastaukset ovat niin yliarvostettuja? Oikeat vastaukset varsinkin. Mahtaako niitä edes enää olla olemassa, mene tiedä. Myönnän ja ymmärrän, että on olemassa myös niitä oikeita vastauksia. Otsikon mukainen game show rakentuu tietämisen ja oikeiden vastausten ympärille. Trivial Pursuitin korttien toinen puoli on oikeita vastauksia täynnä, vaikka osa niistä vaatinee päivitystä. Nykyinen oikea vastaus on eri kuin ennen. Tieto on muuttunut ja muuttuu tulevaisuudessa. Vieläpä vauhdilla.

Muuttuminen ja uudistuminen vaativat kysymistä, yhteistä ihmettelyä ja rohkeutta siitä, että ei tarvitse tietää. Aina ei edes voi tietää. Uskoa ja uskallusta, että yhdessä tiedämme enemmän. Miten pystyisimme lisäämään kysymisen ja yhdessä työstettyjen vastausten kulttuuria?  Miten oppisimme kysymään? Miten oppisimme yhdessä muotoilemaan vastausta, joka on jo lähtökohtaisesti sellainen, jota ei vielä ole olemassa. Luodaan yhteinen, uusi vastaus. Tiedetään yhdessä.

Onko vastausta enää edes olemassa? Voisiko vastauksen määritellä ja sanoittaa uudelleen. Vastaus on sen hetkinen paras arvaus, jota seuraavaksi testataan. Jolloin syntyy uutta tietoa, joka muokkautuu yhdessä työstäen. Yhteinen hetki, yhdessä muotoillen ja muotoutuen.

Henkiseksi tulevaisuuden miljonääriksi saattaisi päästä, irrottautuessaan tietämisen ikeestä. Erilaisuus, näkökulmat, kuuleminen, kuunteleminen ja empatia. Ympäristön kanssa vuoroin vaikuttaen ja vaikuttuen.

Voisiko tietämisen korvata sietämisellä?

Peleissä ja printtereissä on jo arkista moniuloitteisessa maailmassa toimiminen. Tuo moniulotteisuus on täysin normaali tapa hahmottaa ja ajatella asioita sekä ilmiöitä.

Kun siirrytään työelämän tilanteisiin, ilmiöiden ihmeellisyyksiin ja arjen haasteisiin, hämärtyy ajatus todellisuuden moniuloitteisuudesta. Pyydetään yksinkertaista, ymmärrettävää, hallittavaa ja helppoa. Maksimissaan mustavalkoista. Yksinkertainen, nopea ja monistettavissa oleva ratkaisu. Ratkaisu, joka toimii kaikissa tilanteissa. Sellainen, jonka käyttöönotto ei vaadi toivojaltaan liikaa ajattelua, kytkeytymistä, aikaa, vaivaa, saatika toiminnan arviointia ja vielä vähemmän oppimista, kehittymistä ja kehittämistä. Mielellään yksin, ei yhdessä. Tai korkeintaan niiden ihmisten kanssa, jotka ajattelevat ja toimivat kuten itse toimii. Värejä ei käytetä. Maksimissaan mustavalkoista. Tai kyllähän värejä käytetään. Punaiset punaisten kanssa, voidaan arvostella sinisiä. Keltaisista puhumattakaan. Ja sitten on ne vihreät. Menee vaikeaksi, oikeastaan mahdottomaksi. Sitä paitsi kokeiltu ja koettu on. Ei ne muutu kuitenkaan, eli mikään ei kuitenkaan muutu. Jos kategorisoidaan lisää, niin osataan taas luokitella ja jaotella paremmin. Voidaan ajatella ymmärtävämme enemmän ja paremmin.

Milloin ymmärtäminen muuttuu oppimiseksi ja käyttöpääomaksi?

Minkälainen on sinun ja ympäristösi mielenmalli oppimisen suhteen?

Mikäli joku olisi jossakin kaarteessa vihjannut, minun lähtevän kulkemaan ajatuksenpolkua Matti Nykäsen viitoittamana, olisin ehkäpä ollut kovin epäileväinen. En ole enää, täällä minä lasken samoilla laduilla kohti hyppyrin nokkaa kera Nykäsen Matin. Matti osaa esittää varsin oleellisia kysymyksiä, kun aika on otollinen. Ja nyt se mielestäni on.

Työelämän muuttuminen ja murros puhututtaa. Muuttuminen ei ole mikään uusi asia, se on jatkuvan tapahtumisen realiteetti, jonka kanssa on hyvä oppia elämään. Työelämän taitona, yksilön ja yhteisön ominaisuutena, muuttuminen on uusi musta. Muuttuminen ei ole siirtymistä pysähtyneisyyden tilasta toiseen, vaan se on jatkuvaa liikettä, tapahtumista ja sattumia. Sitä on mahdotonta hallita ja ”ylhäältä ohjata”, se ei malta pysähtyä edes kuvattavaksi.

Se ei tarkoita sitä, etteikö pysähtymiset ja yhteiset hahmottamisen hetket olisi tärkeitä. Ja tässä kohtaa Matti Nykänen on tiivistänyt ajattelussaan erinomaisen setin kysymyspatteriston muotoon, jota voi sujuvasti keskustelun ja reflektion pohjana käyttää.

Yksinkertaisuudessaan näin:
1. Yhteinen keskustelu aiheesta missä me olemme?
2. Henkilökohtainen arvio olenko minäkin siellä?
3. Oman arvioin lisäksi kannattaa kysyä muilta osallistujilta; näyttääkö teistä siltä, että minä olen myös siellä?

Se tapahtui niin vaivihkaa, yllättäen ja pyytämättä. Aivan kuten yhden ihmisen faxi konsanaan. Minun työidentiteettini varastettiin. Olin jo pitkään ajatellut, että kaikki ei ole kunnossa. Ympärilläni tapahtui asioita, joissa minä tunnuin oleva ulkopuolinen, vaikka niihin luonnollisesti liityin ja olin osallinen. Se olin minä, vaikka minä se en kuitenkaan ollut.

Sitten tajuntaani tuli viesti. Työidentiteettini oli varastettu. Se on pysäyttävä hetki, kun tajuaa oman työidentiteetin hävinneen, sitä ei enää itselle ole. Toisaalta se vapauttaa. Viestin ja tiedon sisäistämisen osalta oleellisin asia oli, että enää en voi työskennellä kuten ennen. Ilman tätä varkautta olisin saattanut jämähtää paikalleni. Koska olin tullut ryöstetyksi piti toimia, joko etsiä vanha työidentiteetti tai rakentaa uusi. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska olihan se vanha jo vanha. Käytetty ja kulunut, toki ihan hyvin palvellut, aikansa.

Maailma ilmiöineen on monimutkainen ja työelämä elää vahvassa murroksessa. Näiden asioiden kätköissä asustelee myös työidentiteettivaras. Ammatillisuuteen ja sen kehittämiseen kuuluu oleellisena osana oman identiteetin tutkiminen ja kehittäminen. Muuten se työstyy ilman tekijäänsä, jolloin saattaa kokea tulleensa ryöstetyksi.

Mitä sinun työidentiteetillesi kuuluu?

Se ohikiitävä hetki, kun luulee tajuavansa jotakin. Näkee asian uudessa valossa tai osaa yhdistää joitakin asioita uudella tavalla. Se on hyvä hetki. Toki lyhyt, harmittavan harvinainen ja hellyttävän hetkellinen.

Olen pyrkinyt lähes vuoden ymmärtämään ja hahmottamaan paremmin omaa tapaani ajatella. Samalla olen koettanut kovasti ihmetellä minkälaisella ajattelulla maailmaa ja menoa hahmotan. Nyt olen löytänyt itsestäni mallin, mielenmallin. Minä, joka en koskaan olisi uskonut kopistelevani ajatusmaailman catwalkeilla. Täällä sitä nyt kuitenkin liihotellaan.

Joskus männävuosina, silloin kun luulin ettei minusta löydy mielenmallia, oli tapanani ajatella varsin kankeasti. Ratkaisut olivat itsestäänselvyyksiä ja toistivat samaa kaavaa, saatoin jopa kuvitella ymmärtäväni tilanteita ja asioita. Oleellista kuitenkin oli, että asiat asetettiin paikoilleen ja ymmärrys syntyi tilanteiden yläpuolelle asettumisesta. Pysähtynyttä ja ylimielistä, tuolla ajattelulla ei luonnollisestikaan päässyt mielenmallitoimistojen listoille.

Mielenmalliurani suurin ilonaihe on tämä uusi maailma ja jatkuva oppimisen mahdollisuus. Jokainen tilanne tuottaa uuden mahdollisuuden muotoilla ja muotoutua.

Kannustan kaikkia lähtemään mielenmallien catwalkille, täällä on monille erilaisille malleille töitä, kunhan osaamme niitä yhdessä kunnioittaen ihmetellä. Huippumielenmallia tuskin löytyy, vaan etsiminen pitää muotoutumisen liikkeessä.

Olen viime aikoina pohtinut kovasti omaa ihmiskäsitystäni ja maailmankuvaani. Nämä tulokulmat ehkäpä siksi, koska olen joutunut kyseenalaistamaan omat aikaisemmat uskomukseni aiheesta. Maailmankuvalla tarkoitan tässä kohtaa sitä ajatusta ja näkemystä, joista koostuu minun hyväksymät perusolettamukset, uskomukset, totuudet ja asiat, joista maailma mielestäni koostuu ja rakentuu.

No nyt olen saanut tästäkin hommasta vaikean. Miten on mahdollista kuvata tätä jatkuvasti liikkeessä olevaa todellisuutta maailmankuvan kautta? Olisin ehdottamassa, että termi vaihtuu maailmanvideoksi. Tämä on luonnollisesti vain pieni näsäviisastelu aiheesta, että monet käyttämämme määritelmät ovat menneeltä ajalta ja siksi epäkäytännöllisiä. Kieli luo kulttuuria ja vaikuttaa ajatteluumme merkittävästi. Kieli ja sanat luovat mielikuvia ja merkityksiä.

Muutoksesta on puhuttu jo paljon, ja pitkään. Kaikki muuttuu koko ajan ja samalla mikään ei muutu. Nämä molemmat helposti samassa lauseessa ja samassa organisaatiossa. Mitä on muutos? Mitä muuttuminen tarkoittaa? Mitä muutoksessa tai muutoksesta syntyy?

Minun maailmanvideossani muutos on liikettä. Siksi vastauksenkin olisi hyvä olla liikkeessä ja kuvata jotenkin liikettä. Toimintaa. Vaikka verbi. Ja luovuutta peliin, uudet sanayhdistelmät odottavat yhdistäjäänsä.

Voisimmeko uudistaa myös sanastoamme, samalla kun uudistamme ajatteluamme aikaa vastaavaksi?

Entäs, jos ei huomaa tekevänsä virhettä? Jos ei yksinkertaisesti tunnista toiminnassaan tai ajattelussaan virheitä? Havaitsee niitä ympärillään toki paljon ja osaa neuvoa niihin monta tapaa, millä virheistä päästään. Vaan oma toiminta vaikuttaa ja tuntuu virheettömältä?

Kai tätä voisi lähestyä myös määrittelemällä mitä virheellä tarkoitetaan ja kuka sen määrittelee. Pitääkö itse määritellä omat vai muiden virheet? Vai vain omat? Muiden virheet ovat vaan jotenkin niin paljon selkeämpiä. Ja ratkaisut niihin löytyy napakoista ohjeista ja neuvoista, joita noudattamalla virhe ei toistu. Lineaarisessa maailmassa. Eli opittu on. Minä kyllä tiedän, kysykää rohkeasti.

Minusta tuntuu, että minun virheistä oppimisen -pedagokiikka ontuu pahasti. Jostakin syystä, minä en opi virheistäni. Tulee toistettua ajattelua, toimintoja ja juttuja, joiden toimimattomuus on todennettu. Vaan yritän kerran vielä ja todennäköisesti toisenkin. Sitä paitsi maailmassa ja muissa se virhe on, ei minussa. Ja taas mennään.

Luulen, että ajatteluni koti löytyy jostakin täältä; virheellisestä virheettömyydestä ja virheettömästä virheellisyydestä.

Ja onko niin, että ilman virheitä emme opi?